Koiraperhearkea

Neppulassa vilinää ja vilskettä riittää. Aikaa blogipäivitykselle on yllättävän vähän.

Kilju säikäytti meidät huonovointisuudellaan viikko sitten. Tila oli kuitenkin ilmeisen hetkellinen, sillä kummallisen tärinä-lipomiskohtauksen jälkeen ei ole ollut havaittavissa mitään kummempaa. Kilju jatkaa alkanutta uraansa sylikissana ja antaa kehruut jo useasti nostettaessa syliin. Kilju on myöskin ymmärtänyt, ettemme liiku vain häntä ja hänen ruokaansa varten. Tämä näkyy mm. siinä, että aamulla herätessäni ja sängystä noussessani Kilju ei entiseen tapaansa sinkoa keittiöön kiljumaan, vaan jää melkein joka kerta jatkamaan uniaan. Kilju tuntuu jotenkin aikuisemmalta nyt.

Manuli on ottanut Tiukun kanssa lähikontaktia useasti. Siis hyvällä, nimittäin puskemalla. Myös muutama käpälän viuhautus on nähty, mutta ilmeisesti Manu tyytyy läppäisemään ilman kynsiä. Puskut edellyttävät Tiukulta erityistä rauhallisuutta ja niiden jälkeen koiran naama on aivan Mauskin karvoissa.

Tiuku on lähestynyt kissoja myös vähemmän rauhallisesti ja kärsivällisesti: sorkat edellä, tuupaten molemmat vuorotellen kumoon. Manuli meni aivan mukkelismakkelis tästä tuuppauksesta.

Koiraystävä on koitellut meidän sen omien ihmistenkin hermoja. Ulkona remmikäyttäytyminen johti lopulta siihen pisteeseen, että molemmilla alkoi olla huumori vähissä. Tiuku säntäili, ryntäili, veti, komennettaessa yritti näykkiä, ainakin minua. Yritimme kannustaa toisiamme jaksamaan johdonmukaisuutta, jota olimme alusta asti pitäneet yllä. Soitto kasvattajalle auttoi myös, vaikkemme kasvattajan hyviä neuvoja vielä olekaan kokelleet. Ostimme nimittäin valjaat ja vaikuttaa siltä, että joko Tiuku on vielä hämmentynyt valjaista tai sitten ne todella auttoivat asiaan. Vieläkään Tiuku ei tietenkään ole mikään mallikoira vierellä kävelyssä, mutta lenkit tuntuvat nyt mukavilta ja ulos koiran kanssa lähtee mielellään.

Selvä yhteys hyvin käyttäytymiseen on myös vapaana juoksemisella. Emme ole edelleenkään vakiovieraita koirapuistossa, mutta Tiuku on silloin tällöin päässyt kirmaamaan tyhjään puistoon. Ja voi sitä riemua! Koiran sisälle kertynyt juoksu purkautuu välittömästi lähes räjähdysmäisellä voimalla. Tiuku nauttii vapaana säntäilystä, mutta ei hylkää meitä, vaan palaa luoksemme kutsuttaessa tai oma-aloitteisesti tarkastamaan sijaitimme. Koirapuistossa olemme päässeet harjoittelemaan myös luoksetuloa, mikä alkaa jo sujua. Myös seuraamista olemme varovasti kokeilleet kannustavin tuloksin. Tiukun lienee siis parasta päästä juoksemaan koirapuistoon silloin tällöin tietenkin sen oman hyvinvoinnin, mutta myös omien ihmisten mielenterveyden vuoksi.

Meidän ihmisten tueksi ja Tiukun sosialistamiseksi muihin koiriin, olemme ilmoittautuneet koirakouluun. Sen annista ja meidän edistymisestä saatte kuulla myöhemmin.

Ylipäätään pentukoiran omistaminen muistuttaa minun kuvaani lapsiperhearjesta. Nyt kaikki lapsiperheet saavat halutessaan olla eri mieltä kanssani. Meille, aikuisten ihmisten kissaperheelle, muutos on kuitenkin aika suuri. Hässäkkää ja tapahtumia riittää, kieltämistä ja kehumista aamusta iltaan. Koulutuksesta ei niinkään voi puhua, vaan kasvatuksesta. Olen huomannut, etten lainkaan ymmärrä niitä ihmisiä, jotka kovasti haluavat kissaa ja arpovat sen ottamista. Kissa on oikeasti helppo ja vaivaton seuralainen, joka viihtyy omassa rauhassaan. Kissalle kannetaan kotiin hiekkaa ja ruokaa ja sitten yhdessä nautiskellaan elosta. Kissa pissii laatikkoonsa ja laatikkoa tietysti tyhjennetään ja pestään. Ah, kuinka yksinkertaista ja rauhaisaa tälläinen elo on. Koiran kanssa on toista.

Mutta kaikella on puolensa. Kissat eivät vie meitä ulos katsomaan kesäiltojen muuttumista syksyisiksi eivätkä näytä meille hiekkatiellä hyppivää sammakkoa. Kissoja emme voi ottaa mukaan syksyiseen mustikkametsään osoittamaan mustikkamättäitä. En siis kadu koirapäätöstämme. Luulen, että Tiuku aktivoi meitä sellaisella tavalla, jota olemme olleet vailla.

Pitäisi varmaan muuten hankkia askelmittari :D.